lauantai 13. joulukuuta 2014

Kwaheri Moshi

Edellinen postaus koostui safaristooreista, joista onkin vierähtänyt jokunen tovi. Työt Sowetossa huipentui meidän opettaman luokan (Neema`s nursery schoolin yhdeksän vanhinta lasta) valmistujaisjuhliin. Olisin varmaan itkenyt silmät päästäni, sillä olihan päivä, jona näin nämä lapset viimeistä kertaa. Mutta juhlat oli sen verran oudot monella tapaa (muun muassa varoittamatta opettaja laittoi meidät laulamaan suomenkielistä jäähyväislaulua kaiken kansan edessä), että herkistelyt jäi taka-alalle. Viimeisellä Moshi-viikolla tein lähinnä kirjallisia töitä ja vietin aikaa katunuorten parissa. Käytiin Silvian kanssa myös Arushassa katsomassa Moshista karkuteille lähteneitä nuoria. Otettiin kolme vanhinta poikaa meille oppaiksi ja hypättiin bussiin. Oltiin varauduttu, että Arushassa saataisiin etsiä nuoria ties mistä, mutta iloiseksi yllätykseksi he löytyivätkin todella helposti ja vieläpä samasta paikasta. Asteltiin puistoon, jossa nämä Arushan katunuoret esiintyivät. Meillä kävi ihan mahtava tuuri. Fiilistelen vieläkin päivää, näin monta viikkoa jälkeen päin. Pojat esittivät tanssia ja akrobatiaa! Lisäksi esiintyjinä oli mm. erilaisia rap-artisteja.  Ei voi kun ihailla, miten lahjakkaita, rohkeita ja aktiivisia nämä nuoret ihmiset ovat, taustoistaan huolimatta. Meitä yritettiin muuten rahastaa siellä, vaikka paikallisille tapahtuma oli ilmainen. Arvata vaan saattaa, ettei rahat olisi menneet ainakaan nuorten taskuun. Tarjottiin sitten esiintyjille ruoat paikallisessa ravintolassa. Meni ainakin palkka niille, keille se todellisuudessa kuului.

Käytiin viemässä lahjoitusvaatteita. leluja ja pelejä Zorron käyhemmän alueen perheille

Oltiin huolissamme siitä, että meillä oli lähinnä tyttöjen vaatteita, mutta tämä ei kuulemma haitannut. Pojat voi ihan hyvin käyttää tyttöjenkin vaatteita :)

Suomen itsenäisyyspäivä vietettiin myös katunuorten kanssa. Tämä oli samalla meidän viimeinen viikonloppu Moshissa ja ilmassa oli lähdön tuntua. Pohdin, että mikä olisi sellaista mitä näille rakkaille nuorille voisi antaa. Materia tai raha varastetaan, mutta kokemusta ei kukaan voi ottaa pois. Lahjoituksina saaduilla rahoilla vietettiinkin ihana päivä. Kierreltiin ja keräiltiin nuoret kasaan (noin 10 poikaa, jotka ovat erityisesti meidän kanssa liikkuneet). Ensin suunnattiin Nakumatiin ja ostettiin herkkuja. Asetuttiin upeaan Uhuru Park-nimiseen puistoon, joka sijaitsee ihan Moshin keskustassa. Pelailtiin jalkapalloa, kuunneltiin tansanialaista musiikkia ja syötiin hyvää ruokaa. Oli mahtavaa nähdä, miten nuoret nauttivat päivästä.




Matkustamisessa samalla ihanin ja kamalin asia on uusiin ihmisiin tutustuminen. Oli sydäntä raastavaa sanoa hyvästit kaikille niin läheisiksi tulleille ihmisille. Moshi on kuin toinen koti. Oon hurjan etuoikeutettu, kun oon saanut tutustua näihin ihmisiin. Vaikka moniin tansanialaisiin onkin mennyt hermo, olen onnistunut haalimaan valioyksilöt lähelleni. Haikumielellä sanoin hyvästi Moshi.

Mbuyni. Viimeinen ilta.

"God bless the works of your hands and the rest of our life"
 "Tell them that you have family in Tanzania"


keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Safari


Tällä äijällä on 34 vaimoa ja 124 lasta/ lastenlasta. Mies on lähempänä sataa vuotta ja nuorin vaimoista parin kympin paikkeilla. Joka yö päällikkö käy eri vaimon luona nukkumassa. Talossa oli vaimolle ja lapsille yhteinen pieni syvennys tai alkovi ja miehelle hieman isompi (parisängyn kokoinen). Nainen saa tulla miehen sänkyyn vain kutsuttaessa. Minä olin liian nuori kättelemään tätä mestaria, mutta päälakeni sain luvan näyttää ja päällikko Laibon sitä kaksin käsin kosketti ja sanoi jotain, mitä en ihan ymmärtänyt. Päällikkö kuulemma kovasti tahtois mzungu-vaimon, ja vieläpä tälläisen valkopäisen. Ajatuksena mielenkiintoinen, mutta valitsen kuitenkin Suomen ja tuon oman elämäni heimopäällikön ;) Masait ovat paimentolaiskansaa ja elävät todella alkeellista elämää. Päivät vietetään kotitöitä tehden ja vuohia paimentaen. Lisäksi on monenlaisia juhlia, ruoka- ja juomajuhlia, seikä häitä, joihin liittyy omat riittinsä. Maksasairaudet ovat iso rasite masailla. Tätä niinkuin montaa muutakin vaivaa lääkitään luonnon antimilla. Vasta viimeisessä hädässä, jos silloinkaan he menevät lääkäriin. Maksan kanssa ongelmia on siksi, että heillä on tapana juoda väkevää litkua, jonka alkoholiprosentti on todella korkea. Juoma on halpaa ja sitä tarvitaan vain vähän kännin saavuttamiseksi. Maksasairauksien kanssa kamppailevat erityisesti miehet. Ihan sellaisesta yksinkertaisesta syystä, että naiset eivät kaikilta töiltään ehdi ryypiskellä. Miehillä sen sijaan on aikaa päivät pitkät. Viinaksien lisäksi masait juovat myös toista "voimajuomaa" joka on valmistettu karjan maidosta ja verestä. Vaikka elämä masaikylässä kuulostaa hyvin oudolta, niin opas korosti moneen otteeseen, että se on he elävät niin omasta vapaasta tahdostaan.

Taustalla näkyy naisten tekemät majat. Ne on valmistettu lehmän paskasta ja oksista. Miehet makaa ja naiset raataa. Näin ne asiat hoituu masaikylässä.
Kierroksen lopuksi oli vuorossa erittäin kiusallinen hetki. Masainaiset olivat levittäneet alustansa ja kaikki tekeleensä maahan. Minä ja Hannele sitten kierreltiin siinä, kaikkien keskellä kuin mitkäkin sirkuseläimet. Pienen painostuksen alla ostin sitten käsi- ja nilkkakorun ja vielä korvikset (painostuksen tuloksena keskittyminen herpaantui ja vasta autossa huomasin, että nehän olivat eri paria). 



Ensimmäinen steppi oli siis masaimaa. Sitten lähdettiin ajelemaan Karatun vapaaehtoistaloa kohti. Matkalla kuultiin huonoja uutisia. Alkuperäisestä sopimuksesta poiketen me ei mentykään lauantaina Serengetiin, niinkuin oli puhetta. Tämä siis taustaorganisaatiomme ongelmien takia. Onneksi oli hyvä matkakumppani (ja kolmetoista vähemmän hyvää, mutta niistä nyt ei jaksa jauhaa :D), jonka kanssa luppoopäiväkin tuntui hauskalta. Sunnuntaihin mennessä asiat oli saatu hoidettua siihen malliin, että päästiin nauttimaan kansallispuisto Serengetin antimista. Päivä oli yhtään liioittelematta HUIKEE!! Saatiin nähdä niin paljon eläimiä muutaman tunnin aikana, joita ei yleensä näe edes kolmen päivän safarilla. Sellaiset eläimet näyttäytyi meille, jotka pysyvät yleensä visusti piilossa näin päiväsaikaan. Nähtiin muun muassa elefantteja, leijonia, hyeenoita, virtahepoja, leopardeja, gepardeja, gnuita, puhveleita, kirahveja, flamingoja ja seeproja. Tässä muutamia maistiaisia.








Leopardi ottaa vähä lepiä. Ylemmille puun oksille se oli rehannut tappamansa antiloopin.

Serengetipäivän jälkeen väsyneet, mutta onnelliset matkalaiset saapuivat Tembo- hotelliin. Nukuttiin Hannelen kanssa parisängyssä, saman hyttysverkon alla, samalla tyynyllä (vai kuka sen varasti. Hih. Samahani) ja peitolla. Hyvin nukutun yön jälkeen avattiin silmämme aamulla kello viis reikä reikä. Silmät ristissä hypättiin Land Cruiserin kyytiin ja oi, se oli sen arvoista! 

Aamun valjetessa lähestyimme Ngorongoron luonnonpuistoa.


Huippis matkakumppani. Ei paremmasta väliä! Tämä nainen herää jopa keskellä yötä ja kysyy englanniksi "Are u okay?", kun itse näet hyttysverkon sisäpuolella 10 cm torakan.

Kaiken tämän mahdollisti meidän mahtava opas, josta ollaan todella kiitollisia. -"My two sisters". Vasemmanpuolimmaisella dadalla hieman naama helottaa, mutta kerrankos sitä safariauton katolla hengitellään afrikan tuulia.

maanantai 17. marraskuuta 2014

TJ 33!

En tiedä kuinka perillä ootte siitä mitä mä täälä päivisin oikee duunailen. Tässä postauksessa siis infoa siitä ja vähän muutakin.
Tiistai- ja torstai-iltapäivät vietän luterilaisen kirkon koululla leikittämässä lapsia. Yleensä on tosi väsynyt olo kun sinne lähtee, mutta lapset saa joka kerta hymyn huulille ja fiiliksen kattoon. Ihania pieniä energiapiikkejä! Kirkolla on noin 30 lasta ja meno on välillä meleko päätööntä. Lisäksi haasteena on, että lapset puhuu tosi vähän englantia.


                                        
Kun videoin tätä, en yhtään huomannu että toi yks poitsu käytti tilaisuutta hyväkseen ja salaa syöksähti varjon alle! :D


Kirkon lisäksi suoritan harkkaa toisella koululla/päiväkodilla. Siellä kuuluukin suurin osa viikosta. Mä oon erityisesti 6-8- vuotiaiden lasten kanssa. Muiden harjoittelijoiden kanssa opetetaan lapsia oppimaan, hyödyntäen siinä luovia menetelmiä. Kehitettävää piisaa, nimittäin luovuuden käyttö tansanialaisessa koulumaailmassa ei ole ollenkaan tavanomaista. Lapset ovat oppineet mallintamaan kaiken juuri samalla tavalla, kuin opettaja näyttää. Opettajan malli kun on ainut oikea tapa toimia. Huoh... Näiden parin kuukauden aikana on ollut ilo huomata, että nää lapset on alkaneet pikkuhiljaa omaksumaan luovempaa toimintamallia ja luotto omiin kykyihin on kasvanut. 


Vaikka ei olekaan kovin ammatillista, että on joku "suosikkilapsi", niin täytyy myöntää että joihinkin sitä syntyy erityinen side. Tässä yksi muru, joka on kietonut mut tiukasti pikkusormensa ympärille.



Viime viikolla oltiin näiden Swan-helmien kanssa yliopistolla. Ideana on käydä muutamilla sosiaalialan luennoilla. Saada hieman käsitystä siitä, millaista on korkeakoulumaailma Tansaniassa. Tämä on siis myös yksi osa mun opintoja täällä. Paikanpäällä sitte selvis, että tunnit on peruttu (taas). Ei muutaku lähibaariin ja limuille - Päivä pelastettu. Päivä parani entisestään, kun käytiin moikkaamassa katunuoria, joille tarjottiin lounaat. Ei paljon kukkaro keventynyt, kun iso lautasellinen ruokaa maksoi 50snt. 







Viimeiset kuvat on lauantailta. Nukuttiin pitkään (yheksään, mikä on täällä myöhään, vai mitä
Hannele? ;)), käytiin syömässä ravintolassa ja katsottiin auringonlasku paratiisi-puistossa keskellä Moshia. Aina arki täällä Tansaniassa ei ole helppoa ja välillä tuntuu, että vastoinkäymisiä tulee jatkuvasti. Näiden ihanien naisten voimalla on käännetty monet itkut nauruiksi <3

Ps. Niinkun otsikko huutaa: TÄNÄÄN JÄLJELLÄ 33 PÄIVÄÄ! Kotiinpaluuseen nimittäin. Varautukaa perhe. Mä haluan sitte maitoa, Oltermannia ja ruisleipää.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Legot, loiset ja letit

Jambo! Tässä tulee kunnon kuulumispläjäys. Minä tyttö päätin sitten aloittaa swahilin kielen opinnot. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin innoissani vieraan kielen opiskelusta (opiskelukaverit ihmettelee, että puhutaanko nyt samasta Anniinasta). Eipä aikaakaan, kun minä ja kaksi muuta suomipimua pönötettiin tuoleilla, vihkot ja kynät kourissa ja tuijotettiin edessämme olevaa liitutaulua. Ei tiennyt pitikö sitä itkeä vai nauraa. Meidän tehtävänä oli jäljentää liitutaulullinen pientä printtiä vihkoomme (tähän meni melkein tunti). No tulipas harjoteltua käsin kirjottamista oikee urakalla. Ei oltu kukaan tehtykkään sitä sitten ala-asteen jälkeen. Aiheena kiswahilin aakkoset ja ääntäminen. Hauskaahan tässä oli se, että oikeata ääntämistä havainnollistamaan oli otettu esimerkeiksi englannin kielen sanoja. Ei mitään hajua mitä ne esimerkki-sanat tarkotti, saatika miten ne tulis ääntää. Tällä kielipäällä nämä swahilin kielen "alkeet" eivät tahtoneet oikein ottaa tuulta purjeisiinsa. Opettajakin luuli, että meikäläinen on vaan ujon puoleinen ja siks pidin tupin visusti suussani. Toisella oppitunnilla yrittäessäni kääntää eglanninkielistä lausetta "lyhyillä miehillä on lyhyet jalat ja pitkillä miehillä on pitkät jalat", tuntui opiskelu hieman huvittavalta. Oma oletukseni oli, että olisimme käyneet ihan arkisanastoa läpi. Miten esittelen itseni ym. Seuraavatkin tunnit menivät vähän niin sun näin. Opettajassa ei ollut mitään vikaa, opetusmetodit vaan olivat Suomen 1960- luvulta. Opiskelimme me jotain hyödyllistäkin. Tervehdyksiä ja numeroita esimerkiksi. 5 x 2h ovat nyt kunnialla takana päin ja toivotaan, että jotain jäi takaraivoon.

Swahilin opiskelun lisäksi oon käynyt töissä päiväkodeilla. Yhtäkkiä havahduin siihen ajatukseen, ettei enää montaa viikkoa ja joudun sanomaan hyvästit näille ihanille rakkaille lapsille. Ja saattaa olla, ettei enää koskaan tavata... Ikävähän niitä tulee!





Sitten aiheeseen joka on aiheuttanut ylimääräisiä sydämen tykytyksiä ja oksennusreaktioita lähipiirissäni. Olin vähä huonovointinen ja päätin kävästä lääkärissä malarian pois sulkemisen vuoksi. Eipä löytynyt malariaa onneksi, mutta jotain muuta kyllä. Nimittäin loinen. Matonen nimeltä suolinkainen on päässyt elimistööni hedelmien, vihannesten tai veden kautta. Anteeks Reiska jos luet tätä. Sähän et edes halunnu tietää rouvassas asustelevan madon nimeä, mutta siinä se nyt tuli. Kuulemma Afrikan matkaajilla loinen on enemmän sääntö, kun poikkeus. Sain lääkkeet, jonka seurauksena kuokkavieras kehossani on kokenut ikävän kuoleman.

Matolääkkeillä. 
Nyt ajatukset vähän mukavampiin asioihin eli viikonloppuun! Päätin alottaa sen istumalla vähä päälle neljä tuntia maman sylissä. Näistä leteistä oon haaveillu jo pitkään. Koko lysti kustansi 17e lisähiuksineen päivineen. Sitten kävin vielä laittauttamassa varpaankynnet kauniiksi. Elämän pieniä iloja <3








maanantai 20. lokakuuta 2014

Paluu arkeen ja maan pinnalle

Tansaniassa ei näytetä surun tunteita. Itku on varsinkin sellainen asia, joka päästetään ilmoille vasta kun joku on kuollut, jos silloinkaan. On ollut hankala ymmärtää tätä kulttuuria, jossa kivulle nauretaan. Opettajat pitää meitä ihan tyhminä, kun mennään halaamaan lasta, joka on juuri kaatunut naamalleen. Tänään sain olla todistamassa aika ikävää tilannetta. Yht`äkkiä luokkaan tupsahti kolme sairaanhoitajaa. Oli aika rokottaa lapset ihottumaa vastaan. Rokottaminen ei koskaan oo mikään mukava asia, mutta täällä Tansaniassa meininki on pikkusen eri (tässäkin asiassa). Hiha ylös, tiukka ote ranteesta ja sinne meni. Hyvä juttu oli, että rokoteneulat otettiin aina uudesta paketista ja käytön jälkeen heitettiin roskiin. Vaikka en mikään terveydenhoidon ammattilainen ookkaan, niin mulla on sellanen käsitys, että rokotepaikka tulis ensin desinfioida. Tätä ei täällä tehty ja päätin sitten siitä kysästä. Vastaukseksi sain vaan: ”Yes, yes”. Kun piikki oli pistetty, hoitaja painoi sormella pistopaikkaa. Ja iliman hanskoja. Laastarista nyt ei ollut tietoakaan. Osa lapsista oli saanut rokotteet jo viime lauantaina. Hoitajat sitten kyselivät lapsilta, että oletko jo saanut rokotteen vai et. Yritin nieleskellä, mutta pakko oli kysyä, että eikö sairaanhoitajilla tosiaan ole mitään kirjaa siitä kuka lapsista on rokotteen saanut. Oli kuulemma kirja johon merkitään, että tässä koulussa on käyty lapset rokottamassa. Mutta ei siinä kenenkään nimiä ole. ÄÄÄÄää!! Ei mitään logiikkaa. Kamalinta oli, kun osa lapsista yritti rimpuilla rokotteenanto- hetkellä ja hoitajat vaan runnoi rokotteen menemään. Moni itki kurkku suorana, mikä on varmaan ihan yleistä tällaisissa tilanteissa. Kukapa piikeistä tykkää, mutta inhottavaa oli miten hoitajat ja opettajat vaan nauroi heille. Alla kuva rohkeasta pojasta, joka suoriutui mahtavasti.



Lake Chala

Ruoka, musiikki, ystävät. Näistä koostui mun ja muutaman muun lokakuinen viikonloppu Tansanian ja Kenian rajalla. Pakettiin kuului teltat, ruoat sekä kuljetukset. Paikka oli aivan mahtava! Pienen vaellushetken jälkeen saavuttiin upealle järvelle. Krokotiileja ei ole nähty vesistössä kymmeneen vuoteen, eikä mekään havaittu apinoita kummempia villieläimiä. 



Ensi naurettiin räkänä sille, että tyylikkäästi sonnustauduttiin lenkkareihin, mutta ne osoittautuki erittäin käypiksi menopeleiksi.

Satasesta vetoa, niin kuulin kalkkarokäärmeen helistelyä (muiden mielestä se oli heinäsirkka).

It`s not about power. It`s about style.

Kävästiin siinä Kenias sanomas: "Mambo?". Vastaukseksi tuli jotain tyyliin: "Have you got Kenia`s passport?". Päätettiin meloa vähä vinkiämpää tahtia kohti omaa rantaa.




Vesimelonimehu



torstai 16. lokakuuta 2014

Habari yako?


Melkein pari viikkoa edellisestä postauksesta. Hupsista. No nyt korjausliike tähän hiljaiseloon. Meillä alko tänään viikonloppu. Tosin huomenna aamupäivästä suunnitellaan vielä ens viikon ohjelmaa, mutta sitä ei enää lasketa työksi. Viikonlopuksi on jänniä suunnitelmia. Saa nähdä toteutuuko ne. On ihanaa, että afrikka-arki on alkanu maistua meikäläiselle. Nautiskelen vaan olostani täällä Moshissa. Erityisesti nyt, kun tuntuu että alan olla fyysisesti kunnossa (älkää huolestuko, ei mitään flunssaa kummempaa, mutta kaukana omasta pedistä ja rakkaan kainalosta se vei mehuja). Eilen nappasin bodabodan ja hurautettiin keskustaan, kävin asioilla ja ajeltiin kotiin. Mikä fiilis! Samalla niin jännittävää ja siistiä ja vieläpä edullista. On kiva huomata, että uskaltaa jo elää vähä niinku paikalliset. Tietää paikkoja ja voi hoitaa arkipäivän asioita ihan omatoimisesti :) Lisäksi osaan jo perus juttuja swahiliksi, mikä helpottaa kommunikointia huomattavasti.


Tämän näköisten murusten kanssa vietän suurimman osan viikoistani. Jokaisella niin kova tarve päästä syliin. Meidän päiväkodin lapsista 2/3 on orpoja, ja asuvat nyt jossain "sijaisperheessä" tai isovanhempien luona.




Aamu Afrikan auringon alla. Taustalla näkyy Kilimanjaro.
Tässä sitä ollaan bodaboda-ajelulla. Tähän vois melkein jäädä koukkuun ;) Rentouttavaa viikonloppua ystävät! Mielelläni kuulisin myös teidän kuulumisia Suomen syksystä, eli vastatkaa otsikon kysymykseen.